Tuskasta ekstaasiin

Kuva 3 (6.4.2017 11.48) (4)


Tuska voi olla eksistentiaalista tai hyvin henkilökohtaista. Se voi olla joka hetki läsnäolevaa sisäistä piinaa, tai hetkittäistä hyökyaaltomaista katastrofia. Elämästä ei selvitä ilman tuskan hetkiä, mutta mikäli sitä ei transformoi ekstaasiin, olemme käyttäneet elämästä vain ”kolikon toisen puolen.

Ajatellessani otsikon ensimmäistä sanaa, mieleeni tulee Suomen kansa. Aikaisemmat sukupolvet varsinkin pohjois-Suomessa usein elämää suuremmassa kurjimuksessa. Suuria perheitä, joissa kuolema vieraili toisinaan jo heti uuden elämän syntyessä. Moni emäntä jäi tuskallisesti lapsikatraan yksinhuoltajaksi, aviomiehen sydämen sortuessa hänen yrittäessään kääntää kivistä kaskea, tai hänen jäätyään Karjalan kunnaille sota-aikoina. Sota-ajan kurjimukset aiheuttivat uskomattoman määrän tuskaisuutta koko kansakunnalle.
Karu pohjoisen luonto pitkine talvineen ja sääskisine kesineen on vastakohtia täynnä. Se on täynnä kukkaan puhkeavan elämän pikajuoksua kohti keskikesän yötöntä yötä, jolloin monet kukkaset löytävät mehiläisensä, ihmisten ollessa humaltuneina votkapullosta, tai muuten vain.
Pohjoisen kesäinen luonto on koivupuun mahlaa ja kiimaa täynnä, luomakunnassa selviytyvän ihmisen elämän ollessa tuskan ja ekstaasin vuoropuhelua.

Teknologian kehittymisen myötä ihminen on tullut erilliseksi luonnosta.
Olemme rakentaneet betonisia kaupunkeja, joitten asfalttiviidakot suojelevat meitä eksymästä harhaan. Ne antavat meille tunteen maailmanvalloituksesta, koska kun istumme automme ratin taakse ja baana aukeaa, olemme autuaasti samaistuneet kansamme ralli- tai formula-ikoneihin. Olemme pseudo-psykoottisella tavalla kiirehtimässä paikasta toiseen, tapaamisesta seuraavaan, rahanhimon ohjatessa jokaista askeltamme. Jopa rakkautemme on määritelty kulloisenkin vapaahetken mukaan, koska emme todellakaan ole vapaita lähtemään partnerimme kanssa matkalle ilman etukäteissuunnitelmaa, ei. Laadimme tulevan vuoden asiat edellisvuonna yhdeksi pötköksi, koska emme halua haihatella. Tuskastuttavan työteliästä, mutta mikäs siinä, kaikkihan tekevät samoin.

Tuskasta puhuminen on rentouttavaa. Siinä voi olla ihan omaa itseään
. Tuskasta kun ei pääse tipahtamaan johonkin kurjuuteen, koska se on jo sitä. Se on yksinkertaistettua elämän tragikomiikkaa, joka ei oikeastaan naurata, mutta siitä saa syyn kaiken pieleen menemiseen. Tietysti elämämme on ihan järjestyksessä, ainakin pintapuolisesti. Tämä näkökanta riittäköön naapureille ja muulle perheelle. Oman kodin seiniemme sisäpuolella voimme rotkahtaa sohvalle, törsätä kahvia television ääressä, kirjoitella johonkin facebook-ryhmään tuskallisesta kohtaamisesta pomomme tai puolisomme kanssa. Voimme todellakin olla omaa itseämme. Tuskastahan on tullut jatkuva painolasti harteillamme. Oikeastaan emme edes tajua sitä, miksi kaikki höpöttävät ja valittavat. Itsekeskeisyydessämme tiedostamme oman tuskamme olevan erikoisempaa.
Tuskastuttavan yksinäistä kaikkien surkuttelijoitten keskellä.

Joinakin hetkinä haluaisimme vain avata ulko-oven ja kävellä pois, tulematta koskaan takaisin.
Emme kuitenkaan ota koskaan ensimmäistä askelta, oven avaamisesta puhumattakaan. Olemme kroonisessa tuskaisuudessa, itse edes tätä tajuamatta. Elämä soljuu pikkuhiljaa ohitsemme rakentaessamme yhteiskunnallista asemaamme, muitten samankaltaistemme keskiössä. Emme sano päivää tuntemattomille, vaikka he moikkaisivat, kuka tietää, mitä ne haluavat?
Perjantaina käymme supermarketissa ostamassa ruuat ja kaljat viikonlopuksi. Seisomme kassajonossa harmaassa takissamme, toisten harmaatakkisten seisoessa edessämme tai takanamme, hiljaisuuden määrätessä jonomuotoisen yhdessäolomme. Pakkaamme tavarat autoon ja köröttelemme kotiin, viimeiseen suojapaikkaamme. Laitamme töllön päälle ja alamme katsomaan hupiohjelmia, joissa yleisö nauraa makeasti juontajan vitsaillessa itsetietoisen pulleasti kameran zoomatessa yleisöstä kauneimpaan naiseen. Hänellä 5 sekunttia kuuluisuutta. Voimme identifioitua hetkelliseen onneen. Naurahdamme idioottiboksimme mukana, koska muutkin siellä jossakin tekee niin. Ehkä ilmoittautuisimme seuraavaan jaksoon?

Onko elämä elämisen arvoista ilman tuskaa?

Elämä on jatkuvaa pienten asioitten tapahtumaketjua, joihin olemme sidoksissa ajatuksiemme myötä. Ehkä joillekin lukijoille tämä kirjoitus on ihan poppoota, eivätkä he oikeastaan tiedä, mistä kirjoittaja kirjoittaa. Joku toinen saattaa vuorostaan löytää sieltä sun täältä joitakin liittymäkohtia omaan elämäänsä. Toinen siis tietää tuskan itsessään, toinen ei. Vai yksinkertaistinko tässä jonkun kokemusmaailmaa? Siinä tapauksessa tuskainen anteeksipyyntöni.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole kirjoittaa jotakin raamattua, tai ensyklopediaa tuskan anatomiasta. Tämä jääköön niitten harteille, jotka tietävät ehkä tuskallisen varmasti olevansa valitut jonkinlaiseen ihmiskunnan vapahtajan rooliin.
Elämä on kuitenkin niin lyhytaikaista, että tähänkin rooliin pyrkivät kuolevat ennen, kuin heidän pyrkimyksensä kantavat hedelmää. Onko tuskaisempaa oloa, kuin se, että tiedämme olevamme vasta kuoltuamme arvostettuja. Hautajaisissa pääroolissa on todellakin aina se hiljaisin. Ehkä kuitenkin vähiten tuskaa kokevana, vieraittensa nyyhkyttäessä tuskaisissa muistoissaan. Poismenon riiteissä voimme ilmaista menettämisen tuskaamme ehkä aidommin kuin koskaan.


Missä ero tuskan, kaihon ja häpeän välillä?

Sana ”tuska” on jonkin psyykkisen tai fyysisen tuntemuksen määritelmä, ei itsessään sitä. Mikäli haluamme tajuta sen, mistä on kyse, meidän on löydettävä itsessämme ainakin yksi konkreettinen tuskainen kokemus, hetki täynnä tuskaa. Jokin menneisyyden hetki, kun maailma romahti ja tuskaisuus jäi. Voimme koskettaa tuota menneisyyden kokemusta lähes kuvaannollisen tuskaisesti. kiitos tästä kehomuistille, jossa koko menneisyytemme dna on varastoituna. Tuskaa sivuavia määritteitä on esimerkiksi ”surullisuus” tai ”kaihoisuus”.

Voimme käyttää ”häpeä” sanaa ilmaisuna sellaiseen mielen toimintaan, jossa blokkaamme itseämme tuntemasta, tai ilmaisemasta.
Häpeä on sisällämme tapahtuvan vuorovaikutuksen ennenaikaista manipulaatiota, jossa rajoitamme itseämme kokonaisvaltaisesta persoonamme tuntemisesta. Aikaisemmat elämämme kokemukset ovat ehkä aiheuttaneet negatiivisen itsekuvan, jossa samalla suojelemme itseämme ulkopuoliselta hyökkäykseltä, mutta myös rajoitamme elämämme nautinnollisuutta. Syvemmällä tasolla häpeässä saattaa olla tuskaisen selvittämättömiä elämän kolhaisuja.

Joskus hurahdamme elämän tuskaisuudesta uskontoihin ja rakennamme ajatusketjun, jossa kantavana rakenteena on vankkumaton päätös olla epäilemättä sitä, mitä ajattelemme uskovamme.
Jotta voisimme olla ekstaasissa uskossamme, meidän täytyy saada itsemme vakuuttumaan ajatustemme paikkansapitävyydestä. Tässä syy siihen, että lähdemme saarnaamaan uskoamme toisille ihmisille. Riippumatta siitä, uskovatko he sanomaamme, vai eivät, saamme itse aivoissamme serotoniinin boostin ja tunnemme onnellisuutta. Ulkopuolelta tulevat virikkeet ovat kuitenkin lyhytaikaisia jatkuvaan ekstaasiin ja siksi monet uskovat näyttävät useinkin hyvin tuskaisilta. Parasta olisi olla maailmankuulu saarnamies, joka huippuekstaasin hetkinään puhuu ilosanomaansa kameroitten surratessa, yleisön ylistäessä ja… parrasvalojen sammuttua voikin palata omaan yksinäiseen oloonsa.

Uskonto saarnatuolista ei transformoi uskon sanantuojaa, vaikka yleisö ekstasitoisikin.

Kaikkinainen äärimmäisyys vie meidät pois tasapainosta ja vaikka ekstaasi käsitetään jonkinlaisena äärimmäisenä onnena, sen pysyvä olotila saavutetaan vasta silloin, kun olemme kaiken olevaisen keskipisteessä, emme äärirajoilla.

Orgasmissa olemme hetken ekstaasissa, mutta tipahdamme pikapuoliin takaisin, ehkä jonkin verran rentoutuneina, muttemme pysty pysymään ekstaasissa.
Seksissä etsimme toisen kautta omaa hyvän olon tilaamme ja siksi emme tule sitä pysyvästi saavuttamaan. Tämä on kuitenkin ensimmäinen ja tarvittava askel seksin jalostamisen taidossa. Voimme ”vaihtaa” ulkopuolisen toisen henkilön sisäiseen jing-jang hahmoon vasta sen jälkeen, kun emme pelkää fyysistä kohtaamista.

Polku ekstaasiin alkaa silloin kun kosketamme ja tunnemme toista ihmistä kuin itseämme. Myötätunnolla ja rakkaudella. Olemme pysyvästi ekstaasissa silloin, kun yksinolo ja yhdessäolo ovat sisäisen ykseytemme synonyymeja ilman ulkopuolista kontaktia.

Ihminen on sekä yksinoleva että yhdessäoleva. Jotta voimme liikkua kohti sisäistä tietoista ekstaasia ja tajunnan kasvua, meidän on opittava olemaan ensin tiedostavasti toistemme seurassa. Elämä on liiankin lyhyt kaiken oppimiseen, joten aloittakaamme siitä, mitä olemme juuri nyt.

Ajatuksiemme automaattisissa koodauksissa elämiseen on myös vaihtoehto.
Meillä on kyky pystyä katsomaan ensimmäisen mielijohteen taakse, ja se on itsessään pienoinen ekstaasi.
Ekstaasi ei ole jossakin kaukana oleva, vaan mikroskooppisen pieninä elämämme osasina oleva, joka hetki meissä jo ollut.
Kun aloitamme katsomaan itseämme kuin pikkuisen ulkoapäin nähtynä, näemme kaiken sen , mitä voisimme olla, olemme jo. Ekstaasi on mahdollisuus..olla tuskaton.

Teksti ja kuva Anup Henrikki

2 thoughts on “Tuskasta ekstaasiin

  1. Kiitos Anup aihe varmaan osui hyvinkin kohdalleni, varsinkin kuukausina taaksepäin ilmeisesti on asioita joita en ole käsitellyt tunnen ja koen itseni tuskalliseseksi ja se ärsyttää kun ei löydä itsestään vastauksia tai tiedosta niitä. Todella hieno asrtikkeli antoi jälleen sisäistämistä kiitos.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s