Ajan tomuksi

Pelkäätkö unohdetuksi tulemista?

Toista aamukahvikierrostani hörppiessäni katselin ikkunasta Helmikuun aamuiseen lumivalkeuteen.

Edessäni ovat kaikki yksinkertaisen onnellisen perjantai-aamun virikkeet, eikö vain? Samalla tavoin monet teistä lukijoistani varmaan aloittavat aamunsa, katsoen ulos ikkunasta ja nauttien lisääntyvästä valosta, auringon joka-aamuisesta ihmeestä, joka siintyy lumisten puitten oksien lävitse tietoisuuteemme. Voimme rauhoittua ja toivoa että Koronakin lopulta saadaan kuriin. Istun siis kahvikupposeni ääressä ja mietin että mitä oikeastaan kaipaan. Kaipaan enemmän kontakteja todellisiin ihmisiin, ei pelkästään somen välityksellä, vaan reaaliajassa.

Samalla kun ajattelen näin, huomaan miettiväni niitä kaikkia ihmisiä joita olen elämäni aikana tavannut. Mihin he ovat hävinneet? Mihin itse hävisin? Yksinkertaistettu vastaukseni on että muutin Alankomaihin 30 vuotta sitten ja todellisuudessa unohdin heidät, vanhat ystäväni. Elämäni sai uutta boostia ja opin myös maan kielen, perustin perheen. Elin ihan tavallista elämää. Ja varmaankin vanhat ystäväni Suomessa elivät omaansa samoin, joten miksi miettisimme menetettyä historiaa, koska eihän siinä niin käynyt. Me jatkoimme kukin tahoillamme. Mutta joskus tälläiset nostalgiset ajatukset ovat hyväksi, koska niistä syntyy syvempi, eksistentiaalinen kysymys: Mitä jos unohdumme täysin?

Mitä jos unohdumme täysin?

Ihmisillä on muutama hyvä ystävä, usein enemmän kuin yksi ja vähemmän kuin kymmenen. Tämä on todellisuutemme. Sisemmän ystävärinkimme ympärillä on sitten erilaisia sukulaisia, tuttuja, naapureita ym. Meillä on itsekullakin suurempi tai pienempi sosiaalinen verkosto. Työmme ohessa meillä on ihmisiä, joiden kanssa istumme konttorissa, ohjaamme toisia, rakennamme, mitä milloinkin. No, tietysti nyt viime vuoden ajan monet ovat etätyössä. Unohduksemme on riippuvainen muutamasta kymmenestä ihmisestä. Kun kuolemme, hautajaisiimme tulee ihmisiä suhteellisesti katsoen saman verran kuin meillä on ihmisiä, jotka meitä muistavat, eikö vain?

Kuka muistaa esivanhempansa?

En minä ainakaan. Useimmiten kahden sukupolven jälkeen kukaan ei ole nähnyt meitä silmästä silmään. Jos olemme onnekkaita ja lapsenlapsemme saavat pienoisia, voimme pitää heitä vielä sylissämme, ennen kuin jo kuolemme, mutta muistavatko he sitten meitä aikuisina, se on toinen kysymys. Olemme elossa digitaalisessa muodossa tietokoneitten muistissa tai tikulla. Omat vanhempamme ovat sentään nähtävissä vanhan ajan paperivalokuvissa. Mitä haluan oikeastaan kertoa tällä blogi-kirjoituksellani?

Mikä tarkoitus tällä blogi-kirjoituksella on?

Kun olemme nuoria, emme mieti sitä, että kuka meidät muistaa kuoltuamme. Emme yleensäkään ajattele liikaa tulevaa. Omia muistojani peilatessani asia muuttui kolmenkympin jälkeen. Silloinhan perustamme yleensä perheen. Joudumme miettimään asioita erilailla, koska jälkikasvu tuo uusia realiteettejä elämäämme. Emme ole enää tärkeimpiä itsellemme, vaan se pienoinen joka päivä uusine tarpeineen. Muistan hyvin kuinka kiireistä elämä oli pikkulapsen vanhempana. Lapsen tullessa murrosikään ongelmien laatu muuttui ja lopulta tämän aikuistuessa jokin huoli jäi silti elämään. Pärjääkö lapseni nyt yksin? Aivan huomaamatta lapsen kasvaessa vanhempi vanheni. Elämän asetelmien oppiminen meni uusiksi. Olenko jälleen se tärkein itselleni?

Kuinka olla oikealla tavalla itsekäs?

Jotkut viisaat väittävät että elämä on oppimista kehdosta hautaan. En halua ottaa tätä väitettä itsestään selvyytenä, vaan haluan väittää sitä vastaan. Haluan olla itsekäs. Haluatko tulla mukaan tähän leikkiin? Ajatuksillasi? Mielestäni elämä on opitun karsimisen opettelua. Elämä on oppimista siihen ettei mitään vanhaa tarvitse kunnioittaa itsestään selvyytenä, vaan sitä tarvitsee tutkia. Olenko ehdollistunut vapaasta tahdostani vai syöttikö joku aikoinaan pajunköyttä ja otin valheen totuutena? Emmekö yleensäkin usko negatiivisia uutisia helpommin kuin positiivisia? Jokin asetelma mielessämme saa aikaan mekanismin joka ohjaa ajatuksiamme ja tunteitamme. Olisiko kyseessä vääränlainen itsekuva? Kuvittelemmeko olevamme ikuisesti ehkäpä oikeassa?

Samaistumme julkisuuden ihmisiin jotka väittävät olevansa oikeassa.

Meillä taviksilla on vastustamaton halu samaistua. Valikoimme somen loppumattomattomassa VIP-kategoriassa itsellemme oikeita henkilöitä ja otamme heidän postauksensa ja ajtuksensa todesta. Samaistumme heihin. Heistä tulee kuolemattomia, ainakin sinä yhtenä some-hetkenä jolloin näemme sliipatun kiiltokuvan idolistamme. Jokaisella meistä on omamme ja näitähän riittää. On rikkaita menestysbisnesmiehiä, on kauniita ihannenaisia, on henkisiäguruja, personalkoacheja, loppumattomiin jotakin ei-fyysistä, joitten myötä ajatuksemme voivat olla kuolemattomia. Me puolustamme heitä ja vihaamme heidän vihollisiaan. Ja me myös löydämme some-yhteisön jossa voimme olla yhdessä samoin ajattelevien kanssa. Olemme hyvin viisaita. Me voimme jopa luoda oman yhteisömme, jota kautta olemme itse hetkisen VIP-some-estradilla.

Some vie meidät pois realiteetista?

Mutta oliko sitä edes olemassakaan? Sitä todellisuutta? Epäilen ettei ollut. Koska mitä tahansa teemme ja huomio!..: Ylläkirjoittamani oli vain yksi pieni esimerkki, me tulemme unohtumaan. Tämä on universumin laki. Mirä aikaisemmin elämässämme me sen tunnustamme, sitä helpompi ja stressittömämpi elämämme on. Monet mielen ristiriitaisuudet johtuvat yksinolon peloista, jätetyksi tulemisen tunteesta ja siitä ettei kukaan välitä meistä. Mutta kuinka paljon me välitämme todellisuudessa toisista ihmisistä? Kuinka usein kerromme heille että todellisuudessa emme edes ajattele heitä? Koska emmekö kuitenkin useimmiten ajattele vain itseämme?

Mitä on rehellisyys?

Joku on kertonut ettei tälläistä ominaisuutta todellisuudessa olekaan. On vain sovittu moraalinen yhteiskunnallinen määrite joka vaihtuu kulloisenkin sen soveltajan myötä. Tässä vaiheessa jokainen blogini lukija voi sitten kirjoittaa rehellisyyden näkemyksensä vaikka kommenttina. Omasta näkökulmastani katsoen rehellisyys on vain silloin mahdollista kun ymmärrämme oman olemassaolomme tarkoituksen jota ei itse asiassa olekaan. Historian suurmiehet ja -naiset ovat kaikki pelkkää ajan tomua. Sokrateesta ei ole muuta kuin kirjoituksia, mutta kuka tuntee ihmisen niiden takana? Ei kukaan. Ja vaikka joku tuntisikin, tämäkin ihminen on kahden sukupolven myötä ajan tomua. Kerro siis rehellisesti: Kuka sinä olet?