Elämän ruokapöytä koostuu pienistä makupaloista, joista muodostuu kokonaisuutena juhla-ateria, tai..no ainakin teoriassa. Usein me tipahdetaan jo alkupaloissa omiin surkutteluihimme, eikä nähdä toisten juttuja. Tai juuri toisinpäin, alamme mässäämään toisten kurjuutta ja unohdamme oman olomme. Miten päin vaan, useimmiten olemme jossakin muualla kuin siinä yhteisen pöydän ympärillä.
Haluamme elämän olevan pikaruokaa ja mässäämme sen hodareita, kunnes masumme turpoaa ja joudumme ottamaan lukua, seisaaltamme, oman tyhmyytemme seurauksena.
Menemme kirkkoihimme ja otamme kulauksen ehtoollisviiniä, taikka koko pullon, jotta voisimme olla edes hetken rauhassa omaltatunnoltamme, joka syyttää meitä elämättömästä elämästä.
Meistä on tullut mestareita, juuri siinä mitä emme halunneet. Pystymme karttamaan elämän jännitteen ja olemme täällä oikeastaan vain siksi, että emme uskalla ajatella hetkeä, jolloin tuskamme on ohitse. Ajattelemme, muttemme tunne, emme todella, vaan luomme tunteissamme jos jonkinlaista enkelijuttua, joka siivittää päiviemme tuloksettomuutta.
Onko sitten mitään hyvää?
Tietty, jopa tämä kirjoitukseni on täynnä hyvyyttä. Meidän tarvitsee vain nähdä se. Elämälle kun ei lopultakaan ole väliä, kuinka päivämme vietämme. Heitämmekö itsemme suoraan sisäiseen helvettiin, vai taivaaseen.
Ehkä ne molemmat ovat lopultakin yksi ja sama!
Ehkä kaiken ongelman perusta olikin se, että jaoimme elämän hyvään ja huonoon.
Anup Henrikki blog 