Vaikka tuo otsikko näyttää hyvin toiveikkaalta, se tuo myös surun tunteen.
Kuollessamme joudumme jättämään kaiken maallisen taaksemme, ne tärkeät ihmiset, lapsemme ja kaiken tekemisemme kirjon.
Miksi siis ajatella kuoleman jälkeistä tapahtumaa, mitä siitä oikeastaan viisastuu? Eikö kuoleman ajatteleminen tuo vain keskeneräisyyden tunnetta, että kaikki jää tosiaankin kesken, miksi surra, miksei vain olla, suruttomana elämän virrassa?
Elämän virrassa voi todellakin olla, jopa enemmän silloin, kun tajuamme elämän lopullisuuden. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, vietämme aikaamme ei vain maailman humussa, vaan sisäisessä selkeydessä. Ilman tietoisuuden valoa olemme pimeässä, ja riippumatta maallisesta menestymisestämme, olemme kuin muumioita; hienojen kääreliinojen sisällä jo kuolleita.
Rakkaus on korkeimmassa muodossaan samaistettavissa myötätuntoon. Se ei ole enää tarvetta rakastumiseen, tai rakastettavaksi kokemiseen, vaan ymmärrystä, jossa mieli ei arvostele eikä tuomitse.
Kaikki tarpeisiin perustuva rakkaus kuolee kehomme myötä, koska ne ovat syntyneet ajatuksistamme tai kehollisten viettiemme myötä. Ruumiin kuoltua myös mieli lakkaa olemasta.
Myötätuntoinen rakkaus ei ole itsestään selvää, vaan siihen tulee kasvaa.
Kasvamista auttaa se, että koemme inhimillisen tunneskaalamme kokonaisuudessaan.
Rakastumme, ihastumme, vihastumme, suremme. Emme kiellä yhtäkään puolta keho-mielen kokonaisuudesta.
Mikäli rajoitamme ajatuksissamme tunteittemme ilmaisua ja kokemista, rajoitamme samalla samoissa ajatuksissamme henkisyyden kasvua. Voimme ehkä puhua henkisesti, mutta sisällämme tiedämme olevamme feikkejä.
Rakkaus kasvaa korkeimpaan muotoonsa avautuessamme kokemaan tiedostamisen kautta inhimillisyyden kaikki puolet ja tämä rentouttaa mieltämme. Emme pidä negatiivisiä tuntemuksia sisällämme, emme tunne katkeruutta. Kaikki tuntemukset ovat kuin pilviä sinisellä taivaalla. Ne tulevat ja menevät, samoin kuin ajatukset, joista ne saavat alkunsa. Tietoisuutemme ydin on se sininen taivas, ei pilvet, tajuntamme ollessa selkeä.
Myötätunto kasvaa siis tietoisuuden myötä, eikä se ole yhteydessä materiaan. Se heijastuu kylläkin kehossamme ja ne, joilla on silmät nähdä, he näkevät tämän silmistämme.
Silmät ovat sielun peili ja kuollessamme ikuisuus heijastuu niistä, olemme kotona, pelkoa ei ole, kaikki on yhtä, siunaamme jälkeenjääneet rakkaudellamme, joka on nyt vapaa yhdistymään kaikkeuden valoon.
Rakkaus on ikuisuutta, koska aidossa myötätunnossa olemme tässä maailmassamme laajemman universumin asialla auttaessamme ja rakastaessamme muita löytämään oman polkunsa myötätuntoon. Älä rakasta, jotta sinua rakastettaisiin, vaan koska et voi muuta.
Anup Henrikki
Anup Henrikki blog 